A smooth sea never made a skilled sailor

Mä sensuroin aika paljon mun ajatuksia tänne blogiin. En halua vuodattaa liikaa murheitani, mutta haluan kuitenkin olla rehellinen. Se on siis sanottava, että ei tämä ruusuilla tanssimista ole ollut. Vanhempien asennoituminen ja käytös mua kohtaan on välillä jopa saanut mut ihan tosissaan harkitsemaan rematchiä. Mutta mä olen päättänyt, että kyllä mä sen verran sissi olen, että täällä vielä pysyn. Tai sitten mä olen vain laiska. Oli miten oli, mä yritän keskittyä kaikkiin niihin asioihin täällä, joihin olen tyytyväinen.

Mulla on kyllä usein taipumus murehtia kaikkea etukäteen. Se on kai mun tapa valmistautua. Mä luulen, että mun odotukset olivat vähän liian korkealla tämän aupairvuoteni suhteen. Mä oletin, että kaikki tulee olemaan juuri niin täydellistä kuin kuvittelin, enkä murehtinut mistään. Nyt mun unelmat ovat muuttumassa arjeksi, enkä mä tiedä oliko tämä sittenkään ihan sitä mitä tilasin.

"Worrying is stupid. It's like walking around with an umbrella waiting it for rain."

                                                                                      - Wiz Khalifa

No ei, täällä on kuitenkin paljon asioita, joihin olen tyytyväinen tai joissa mun oletukset jopa ylittyivät. Mä pidän tastä paikasta todella paljon, Annecy on ihana, eikä Genevessäkään ole valittamista. Mä alan saada hyviä uusia ystäviä, mä pärjään ranskallani (huonosti, mutta pärjään), mulla on riittävästi vapaa-aikaa ja mä todella rakastan mun alkoviani, heh. Ja nyt kun tarkemmin mietin, kyllähän mä jotain murehdin ennen tänne tuloa (mun pitäisin tuntea itseni paremmin). Pelkäsin, etten löydä kavereita. Mä olen ollut täällä vasta kuukauden päivät ja silti en ole yksinäisyyttä ehtinyt paljoa tuntea.

Kyllä mä taisin kielenkin suhteen panikoida ja noh ihan oikeutetusti. Sen kyllä olen huomannut, että mitä nuoremmalle ihmiselle puhun, sitä helpommin mun ranska sujuu. Lasten kanssa ei siis ole suurta ongelmaa. Se on tietysti hyvä, koska heidänhän kanssa minä päivät vietän. Siksi yritän myös unohtaa ongelmat vanhempien kanssa. Enhän mä loppujen lopuksi "joudu" paljoa viettämään aikaa heidän kanssaan.

Nämä ongelmat ovat siis lähinnä vanhempien asennoituminen minuun. Olen heille vain työntekijä ja välillä he tekevät sen hyvin selväksi. Musta myös tuntuu, etten ole kovin arvostettu. Mun on vaikea kuvailla tilanteita, joissa nämä asiat tulevat esille, sillä lähinnä tunne välittyy tavasta puhua mulle. Tai puhumattomuudesta. Mä en vielä uskalla kuitenkaan liikaa valittaa perheestäni, olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa. Mä toivon, että tilanne vielä voisi muuttua ja jos ei, säästän kunnon valituksen myöhempään postaukseen.

Mä en myöskään tiedä miksi halusin välttämättä perheeseen, jossa on pieniä lapsia. Okei joo, onhan munkin kolmevuotias ajoittain suloinen ja ihana, mutta kyllä vähän vanhempien kanssa olisi paljon leppoisempaa. Voisi leikkiä monipuolisemmin, puistoihin olisi rennompi mennä ja niin edespäin. Itkupotkuraivareitakin olisi varmasti vähemmän. Mun olisi pitänyt kuunnella äitiäni. Uhmaikäiset on aina uhmaikäisiä.

On mun se kuitenkin perheestäni sanottava, että ovathan he tavallaan reiluja. Kuten jo mainitsin, mulla on (varsinkin sitten kun koulut ja normiarki alkavat) paljon vapaa-aikaa, jolloin saan periaatteessa tehdä mitä huvittaa. Viikonloput ovat pääsääntöisesti aina vapaita ja mulla on oma auto bensoineen käytössä. Ja totta kai on niitä ihania hetkiä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan ja mä mietin, että kuvittelinkohan mä vaan kaiken.

Nyt tänne seudulle alkaa saapua muitakin aupaireja ja enkä mä meinaa pysyä kaikista enää edes kärryillä. Itävallasta, espanjasta, suomesta ja englannista on ainakin tulossa porukkaa. Mä en siis varmaan paljoa ehdi kotona istua murehtimassa. Hyvä niin ja sitä paitsi c'est la vie.